Parantuminen

Parantuminen. Se houkuttaa. Se kuulostaa helpommalta kuin se typerä loppumaton paastoaminen, laihdutus, kidutus, näännytys ja vastentahtoinen liikunta. Mutta kuinka mä pääsen sinne?

Soitin psykologille. Tahdon jonkun kenelle ensin avautua. Sen jälkeen tahdon, että joku laatii mulle listan, miten syödä ja liikkua jotta voin rauhottua ja levätä. Jokapäivänen syömishäiriön yrittäminen pitää poissa tai sitten "poissairastaminen" on kumpikin tosi raskasta. Toinen henkisesti, toinen fyysisesti.

Oon miettinyt, että mitä jos en haluakkaan laihtua? Nääntyä? Entä jos haluankin vaan terveen näköiseks liikkumalla ja syömällä oikein? Mutta näyttäiskö mun keho silloinkaan hyvältä? Mitä jos musta ei tulekaan weheartit-fitness-kaunotarta vaan mun luusto näyttää typerältä lihaksikkaassa kropassa?
Ja siihen menis aikaa. Aikaa. Ja mä olen kärsimätön. Haluan kaiken mahdollisimman nopeesti. Haluan tästä kropasta mahdollisimman nopeesti eroon, sillä sen sisällä eläminen turhauttaa. Oon laiha ihminen pulleassa ruumiissa.

Tietysti kaikista tervein vaihtoehto olis olla vain tyytyväinen itseensä sellasena kun on. Siitä sen kaiken ylipäätään pitäis lähteä. Mutta kuinka voi tykätä kropasta, jota on vihannut kolme vuotta? Josta on yrittänyt päästä eroon kolmen vuoden ajan ilman mitään tuloksia, koska on niin heikko pitääkseen mistään itsensä kanssa tekemästä sopimuksesta kiinni?
Miten terveestä laihduttamisesta voi koskaan tulla yhtään mitään jos mulla ei oo itsekuria?

Vaikka joku olis saman kokoinen kun mä, mä näen ne silti automaattisesti paljon kauniimpina kun itseni. Demi Lovato on kaunis.

...Blah, blah, blah, you're fat.

Ne seuraa mua vieläkin. Niinku peto saalistaan, ne seuraa mua minne tahansa mä meen.

"Jätä nyt vähän pois... kato nyt tätä kaloriprinttiä tässä kyljessä! Sä lihot... Susta tulee pullukka, kato sun reisiäskin jo... Sun pitäis olla syömättä totakin... Läski paska...", ne kuiskii mun korvaan.

Samalla hapuilen uutta kuukausikorttia kuntosalille ja mietin, kuinka monta kertaa viikossa jaksaisin töiden jälkeen käydä siellä. Mutta ei, eihän se oo mun jaksamisesta kiinni. Sinne mennään, halutaan tai ei. Rasvaa on palettava ja kaloreita poltettava. Pitää laittaa pressi liikkumaan, kuntopyörä hyrräämään. Vaikka tuntuis kuinka maitohappoina, on pantava menemään.

Oon joskus pystyny oleen syömättä, ja oon ylpee siitä. Mutta äiti kyttää. Kyttää niin helvetisti, että on pakko esittää normaalia. Mutta normaali kuvottaa mua. Haluan säännöllisyyden, syömättömyyden ja sen kevyen tunteen mikä paastolla tulee. Haluan sen niin kovasti takas. Millon pystyn taas alottamaan sen? Millon mulle suodaan pala sitä?

Life is beautiful, life is fragile

Vaikeet ajat.

Särkyvä ja hauras on elämä
se on siro, kaunis, pieni
kuin kukka kämmenellä
Suojele elämää hengellä
arvosta sitä, varjele
varovasti, henkeä pidätellä
täytyy, kun aiot elämää käsitellä.
Ole hellä.

Rumaa, niin vitun rumaa

Mulla oli eilen kiire. Nappasin laukun, mutta juoksin peilin eteen tarkastaan, onks mun meikit okei. Mä näin  mun kropan. Mun olis tehny mieli oksentaa.

Kenen mielestä tää on muka kaunista?

...Mitä?

Vedessä on nolla kaloria

Oonko mä matkaamassa takasin sinne, mistä just pyristelin pois? Kun se nuolee mun nilkkoja, se tarttuu mun jalkaan ja kiskasee kovaa. Oon rähmälläni. Mutta mun ei tekis edes mieli nousta.

Tänä aamuna laitoin ittelleni ruisleipää. Koin tarpeelliseks kaapia voita pois leivältä.
Ja jättää sen leikkeleen pois.
Maitokaakaon sijaan join vettä, koska vedessä
on
0 kaloria.

Tekee mieli mennä lenkille. Tai en tiedä oikeestaan tekeekö. Mun pitäis.

Salikorttikin pitäs uusia.
Tänpäiväset 3x15 kyykkyä on tekemättä. Ja vatsalihakset.

Se on taas lähellä. Tuntuu ku se hengittäis niskaan. Mutta sen sijaan että tekis mieli juosta, se houkuttelee. Se olis taas saatavilla. Ihan tossa, kun vaan kurottaisin. Saisin ehkä tiputettua painoakin vielä.

En tiedä oonko tekemässä oikein vai väärin. Se tuntuu samaan aikaan oikeelta sekä väärältä. Äiti sais tietää varmaan pian taas. Mutta yrittänyttä ei laiteta.

Mitä vittua mä taas teen?

"This is a war I can't win"

Se olis niin ihanaa jos osais pitää kropastaan sellasena ku se on. Ei tarvis miettiä että

"Uskallanko mä pitää shortseja ollenkaan tänä kesänä?"
"Uskallanko mä mennä uimarannalle........bikineissä?!"
"Uskallanko mä harrastaa seksiä?"
"Miltä mun kroppa näyttää muiden mielestä? Näytänks lihavalta?"

Tänään taas sorruin ajattelemaan. Ajattelemaan sitä, että mitä jos palaisin siihen kierteeseen. Juuri ku oon haukkunu syömishäiriön, mä havittelen sitä takas. Mikä vittu mua vaivaa?
Mutta kun ajattelee sitä, kuinka nopeesti ja helposti paino putos. Ja se onnistumisen tunne. Melkein voisin oikeesti sanoa kaipaavani sitä. Ja sitä täsmällisyyttä...

Mutta mun pitäis oikeesti taistella sitä vastaan. Ettei se taas vie mua. Se on vihollinen, vaikka se tuntuuki turvalliselta. Vaikka mä haluaisinkin sinne takas, en sais päästää itteeni. Kuinka saatanan ristiriitasta.

mutta

ehkä joskus kuitenkin

..eli toivottavasti pian

Everyday fight

Se on niin ärsyttävää. Miksei ne äänet hiljene? Miks ne käskee vieläkin kurkistaa sitä kaloriprinttiä sieltä pussin kyljestä? Menkää nyt jo. Jättäkää mut rauhaan.

Tuleeks se olemaan mun jokaipäiväinen piinani? Kuunnella niitä vaikka niissä ei oo mitään järkee? Yrittää sulkee korviani niiltä, yrittää sysätä niitä sivuun? En halua nyt mitään muuta ku eroon niistä. Se, että tasapainoilee joka päivä päätöksiensä kanssa on ihan vitun väsyttävää. "Syönkö leivän? Leikkeleellä vai ilman? Otanko yhen kauhallisen soppaa enemmän? Jätänkö maitolasillisen juomatta?" Ne on monesta ehkä naurettavia kysymyksiä, mutta ne on kysymyksiä jotka pitää sen kirotun hengissä. Syömishäiriön. Ilman noita kysymyksiä en olis koskaan sairastunutkaan. Ja niin helvetisti toivon, että niin ei olis koskaan käynytkään.

En tiedä mitä kannattais tehdä niiden tuhoamiseks. Tai no, en edes tiedä että voiko niitä tuhota kokonaan. Ainakin toivon niin. Mutta mitä mun kuuluis tehä? Sulkee korvani niiltä niinku tähänki asti? Se on toiminu, ainakin toistaseks, mutta kiusauksia on tullu. Vai pitäiskö tehdä täysin 'päin vastoin' niinku joku mua neuvoikin? Kun se sanoo että "Et vitussa osta suklaata. Se lihottaa!" niin samassa otan kaks suklaalevyä ja pari patukkaa päälle ja tarvon itsepäisesti kassalle? Mutta sittenhän mä voisin lihoa.
Voi saatana. Kuuntele ny itteäs.
Mitä teen? Mitä. Mitä mitä mitä.

Syömishäiriö on omistajalleen vale. Ihan vitunmoinen vale. Miks ihminen on niin typerä ja sinisilmänen olento?

Etsimässä turvapaikkaa

Ajattelin alottaa uuden blogin kirjottamisen. Mä haluan aloittaa kertomalla siitä, että kirjotin ennen anoreksiablogia omasta elämästä. Se meni siihen, että ruokin haluani laihtua kirjoittamalla negatiivisia postauksia ja paasaamalla itselleni. Se tuntu karulla tavalla hyvältä. Kunnes mun läheiset sai tietää siitä. Jouduin poistamaan blogin.

Nyt oon yrittänyt päästä anorektisista ajatuksista eroon. Oon yrittänyt alkaa pitämään omasta kropastani sellasena kun se on. Eihän kukaan oo täydellinen, eikä tarkotuskaan oo olla. Mutta kaikesta huolimatta se on tosi vaikeeta. Haluan päästä eroon niistä ajatuksista, jotka kieltää mua tekemästä asioita. Niistä, jotka kieltää mua syömästä ja jotka käskee mut rättiväsyneenä kuntosalille ja huhkimaan siellä täydellä raivolla. Voi jumankauta, mä haluan eroon niistä.
   Se olis varmaan ihanaa. Olis varmaan helppoa elää niin, että ei tarvis murehtia omasta kropasta. Pitäis siitä sellasena kun se on. Vaikka se ei olis niin timmi ku vois olla, vaikka oliskin pari ylimäärästä makkaraa, pitäs siitä silti. Antais ruumiilleen sen anteeks, ettei se oo sellanen kun lehdissä tai musiikkivideoissa. Mutta se on hankalaa.

Kun on käskeny itseään pakonomaisesti pudottamaan painoa ja käskeny itseään olemaan syömättä ja jättää ruokia väliin, on tosi vaikee palata entiselleen. On tosi vaikee mennä kuntosalille vaan sen fiiliksen takia, mikä treenin jälkeen tulee. Joskus huomaan taas astuvani kuntosalin ovesta sisään se "pakko polttaa kaloreita" -ajatus pään sisällä. Sillon yritän pysähtyä hetkeks, kelailla ja ajatella uudestaan. Omaks hyväks mä tätä teen. Sen fiiliksen takia. Terveellisyyden takia. En sen takia että näyttäisin muiden mielestä hyvältä tai sen takia, että on pakko pudottaa painoa. Ei. Mutta se ajautuu siihen tosi helposti, vaikka yritän estää itseäni.

Tää blogi tulee olemaan mun turvapaikkani. Paikka, missä saan purkaa päätäni. En kirjota tätä lukijoiden vuoks. En kenenkään muun. Vaan ja ainoastaan itseni. Mutta en kiellä ketään lukemasta, enkä jäämästä seuraamaan mun kehitystäni. Lukijat otan vastaan ihan mielelläni, onhan se mukava huomata että jotakuta kiinnostaa:)